Oliiveja

Välipalaksi olen tässä vedellyt oliiveja suoraan purkista. Siinä tarvitaan keittiössä olevaa jääkaappia ja haarukkaa tai lusikkaa. Kuvassa purkissa on haarukka jostain käytetystä sarjasta, jonka myös otin silloin aikanaan kotoa pois muuttaessa kellarista mukaan. Tämä mustapäinen veitsi/haarukkasarja ei ole osoittautunut matkan varrella yhtä hienoksi kuin fasaanilautaset. Mutta en sitten tosiaan yleensä ollenkaan ajattele miltä haarukka näyttää, sillä vain syödään. Sitten joskus jos satun ajattelemaan miltä haarukka näyttää, huomaan sen näyttävän kamalalta ja ajattelen, että toisenlaiset pitäis kyllä saada. Mutta sitten taas kohta olen niin muissa ajatuksissa, etten näe haarukan ulkonäköä ollenkaan. Enkä sitten toisaalta ole tähän mennessä kaupoissa vahdannutkaan haarukoita sillä silmällä. En osaa äkkiseltään sanoa millaiset haluaisinkaan. Jos alkaisin katselemaan niitä, niin kyllä sitten joku mielipide haarukoihinkin varmasti löytyisi. Katsotaan koska hommaan oman tyyliset haarukat. Nämä mustapäiset eivät kyllä ole omantyyliset. Niitä nyt vain olen käyttänyt 13 vuotta juuri asiaan ajattelematta. Ehkä voisi nyt alkaa katsella haarukoita kaupoissa sillä silmällä.

Oliiveja. Jos alkaisin selata vanhoja kalentereja, saattaisi löytää sen päivämäärän jolloin aloin syödä oliiveja. Se on ollut talvella 2004-2005. Vaikkein päivämäärää ulkoa muistakaan, tilanteen muistan melkein kuin eilisen. Olin siihen saakka inhonnut oliiveja. Ronkin ne aina pois salaateista ja harmittelin, kun jotkut salaatit oli "pilattu" oliiveilla. Lapsuudesta muistan karvaan pettymyksen kun oltiin jossain sukulaisjuhlissa ja meistä useampikin serkku taisi luulla salaatin mustia juttuja viinirypäleiksi, mutta karvas maku paljastikin ne oliiveiksi. Oltiin otettu niitä paljon ja lautaselle jäi. Kotona ei koskaan ollut oliiveja. Ei siis ollut oppinut missään pitämään niistä.

Mutta sitten tuolloin talvipäivänä olin erään rakkaan uskonystäväni luona. Hän siinä teki pitsaa, pöydässä oli iso oliivipurkki, ystävän 8 v. tyttö oli siinä myös ja sitten vain päätin että nyt tässä hyvässä seurassa opettelen syömään oliiveja. Ensimmäinen maistui vähän pahalle, mutta vähitellen opin vain assosioimaan oliivin maun tähän kivaa hetkeen näiden ystävien kanssa. Ja tämän jälkeen olenkin tykännyt oliiveista. Oikeastaan ne ovat saaneet aivan kuin "kruunun päähänsä" ja tuo tilanne on tullut vielä juhlavammaksi näin jälkeenpäin, koska tuon talven jälkeisenä kesänä tämä ystäväni otettiin taivaaseen. Hän pääsi Kotiin ja meikäläisen vaellus jatkuu vielä oliivivälipalojen kerä. Kivaa että sain hänen seurassaan oppia syömään oliiveja!

Oliivit eivät kasva Suomessa, vaan vähän etelämpänä. Koska en ole Välimerellä rannoilla monessakaan maassa käynyt, niin olen itse nähnyt oliivipuita vain Israelissa. Raamatussa puhutaan paljon oliivipuusta eli öljypuusta. Oliiviöljy on Pyhän Hengen vertauskuva. Öljy hoitaa ja pehmentää, se palaa eli antaa valoa, sitä tietysti käytetään ruuanlaitossa ja ties mitä. Valtavan monikäyttöinen eikä ilman sitä ole oikein voinut siellä tulla toimeen. Niin kuin uskon elämästäkään tulisi yhtään mitään ilman Pyhää Henkeä.

Mieleenpainuvimmat oliivipuut ovat Getsemanessa. Getsemane ei ole käsittääkseni varsinaisesti paikannimi vaan sana tarkoittaa öljynpuristamoa. Jeesus vietti viimeiset hetkensä ennen pidätystään getsemanessa eli öljynpuristamon lähellä. Siellä oli öljypuita ja puristamo. Jeesuksesta sanotaan että "hänen hikensä oli niin kuin veripisarat" kun hän oli niin tuskissaan. Jotenkin tuo öljynpuristaminen ja Jeesuksen puristuksissa oleminenkin liittyvät niin toisiinsa.

Todella vanhoja oliivipuita paikassa jota Getsemaneksi sanotaan.

Onneksi sain oppia tykkäämään oliiveista, eikä tarvitse nyrpistellä niille enää. Ovathan ne tosi hyviä!

Puurolautanen

Keittiöblogiin kuului kai sitten myös astiaston esittelyä. Oheisessa kuvassa puurolautaseni, jolta syön Elovenan yksittäispakattuja Hetki-pikapuuroja..

En ole tähän mennessä oikein päässyt vielä kunnolla innostumaan astioista. Ne kun kuuluvat keittiöön.. Olen kyllä hyvässä mielentilassa ollessani ihan esteetikko, mutta jotenkin elämä on vain ollut semmoista ettei se puoli ole oikein päässyt esille. Ja kaikkein vähiten siinä mikä mihinkään astiastoihin liittyy. Kotoa on vielä saanut mukaansa ohjeen: "meillä on liikaa astioita muutenkin, yhtään mitään ei saa ostaa lisää". Niin en sitten olekaan edes kauheasti katsellut, että voisinko tykätä jostain astioista, kun onhan vain ollut parempi ettei tykkää, kun niitä ei kumminkaan saisi hommata. No, viime vuosien aikana olen kumminkin sen verran mennyt tässä asiassa eteenpäin että olen ostanut silmääni miellyttävät 4 juomalasia ja 4 turkoosia Koko-kahvikuppia. Joskus saatan huomata itseni kaupassa tuijottelevan jotain kauniita astiastoja, mutta sitten huomautan itselleni, että eihän sinulla olisi noille mitään käyttöä.

Lukioaikana jo jotkut ystäväni alkoivat keräämään jotain astiasarjaa. Itse en todellakaan ole sen ikäisenä ollut keräämässä mitään astiastoja. Toki syykin oli tavallaan selvä ja yllämainittu, niitä uusia kippojahan ei saanut hommata. Opiskelemaan lähtiessäni otin kotoa kellarista mukaan jotkut kipot mitkä sieltä sitten löytyi. En minä mitään uusia raaskinut ottaa, jotkut vanhat otin vain. Kerran sitten museossa käydessäni ihmettelin että jaa, tuossahan on jonkun 30-luvun herrasväen pöytään isketty samanlaiset lautaset kuin mitä mulla on opiskelijasolussa.. Ja sitten myöhemmin olen nähnyt näitä samoja kippoja joiden ihmisten seinillä koristeina..

Minä sitten vissiin kerään tätä Arabian fasaanisarjaa.. :) Pitkään aikaan en ollenkaan tiennyt, että opiskelijan puurolautasena on vähän arvokkaampi lautanen. Tai en kyllä tiedä edelleenkään, ovatko nämä fasaanit jonkun arvoisia vai eivät. Ihan yhtä lailla olen niitä käyttänyt myöhemminkin, enkä oikeasti edes välitä tietää onko lautasella joku arvo vai ei. Mitä se sitten hyödyttää niitä käyttämättöminäkään pitää? Jos menee hajalle niin siinähän menee. Toistaiseksi 13 vuoden käytön aikana en kyllä ole onnistunut vielä hajottamaan yhtään fasaania. Mutta kai sekin joskus tapahtuu. Vaan kuuluisko niitä sitten säästellä? En minä tiedä. Eikö kipot ole tehty käyttöön? Arkiseen käyttöön ja jalompaan käyttöön, mutta käyttöön kumminkin.

Puurolautasieni pohjassa on merkinnät että ne on erää, joka on tehty 1917-1927. Tämän katsoin nyt tänään Arabian nettisivuilta. Onko siinä sitten kipolla ikää? En osaa ajatella tämmöisiä asioita. Kippo kuin kippo.

Kahvinkeitin

Syksyn uutuus Annan keittiössä on kahvinkeitin. Se on ostettu 21.9. eli se on ollut täällä jo kolmen kuukauden ajan.

Minulla ei ole koskaan ennen ollut kahvinkeitintä. Tuolloin 21.9. join elämäni ensimmäisen kupillisen kahvia. Sen jälkeen olen keitellyt sumppeja useamminkin. Tänäkin aamuna.

Olen valtavan iloinen tästä kahvihommasta! En oikeastaan ollenkaan voi käsittää, kuinka olen niin järjestelmällisesti ollut täydellinen absolutisti ja totaalikieltäytyjä tähän asti. Muiden antamat käsitykset olivat vain muokanneet päässäni kahvista todella ison mörön. Lapsena oli opetettu että kahvi on myrkkyä ja jotenkin olin oppinut jotenkin suurinpiirtein halveksimaan kaikkia jotka kahvia juovat. Tämän lisäksi omat havaintoni siitä kuin jollakin on ollut niin valtava kahviaddiktio "päätä särkee, pakko saada kahvia" "en voi aloittaa aamuani ilman kahvia" eivät mitenkään lisänneet haluani alkaa näin addiktoivan aineen käyttäjäksi. Eräs ystäväni menee kahvista jotenkin ylikierroksille. Yksi juo ihan hirveän monta kuppia päivässä. Esimerkit eivät olleet rohkaisevia.

Vaikka välillä minun on vaikea olla erimieltä ja aiheuttaa kellekään ylimääräistä vaivaa, kahvista pystyin kieltäytymään. Moni on kertonut aloittaneensa kahvinjuonnin kun ei vain jaksanut aina pyytää erikseen teetä. Käsittämätöntä kyllä, tässä kohtaan olen jaksanut aina olla erilainen. Kahvikieltäytymiseni oli niin fanaattista että ajattelin että vaikka kuka ja mikä hyvänsä olisi tarjoamassa minulle kahvia, niin en sitä joisi. No, muutos tulikin nyt jostain muualta kuin siitä syystä, etten pystynyt kieltäytymään jonkun tarjoamisesta.

En tosiaan tiedä mistä tämä kahvinjuonnin aloittamisen ajatus sitten tuli. Se vain tuli. Pikkuhiljaa. Huomasin ajattelevani että voisinkin ehkä maistaa joskus kahvia. Ettei nyt pitäisi olla näin rajoittunut tässäkään asiassa. Ja kahvinkeittimen hankkiminen on kyllä ollut sekin mielessä aiemmin, ettei tarvitsisi aina murukahvia antaa vieraille. Mutta kun niitä vieraitakin käy niin harvoin, niin murukahvillakin on hyvin pärjännyt. (Murukahvia en ole muuten vielä maistanut.)

Olen kyllä sitä mieltä että tämä on Jumalan tekosia minussa tämä kahvihommakin. Oikein tuntuu että Jeesus virnistelee minulle kun näkee meikäläisen kahvikuppi kädessä. Ja hymyillen sanoo taas, että kyllä minä vain tiedän paremmin kuin sinä itse, mistä sinä tykkäät, jos en olisi auttanut sinua maistamaan kahvia, niin olisit koko elämäsi kieltäytynyt siitä, vaikka nyt huomaat että tykkäätkin siitä. Ja niinhän minä ihan tykkäänkin. Tuskin kukaan kiitollisemmalla mielellä keittää kahvia kuin minä. Tämä ei ole mikään itsestään selvyys. :)

Mutta eipä ole sitten kellekään muullekaan ollut itsestään selvyys tämä meikäläisen kahvinjuonti. Oikeastaan en muista mikä muu olisi aiheuttanut näin hämmästyneitä reaktioita kuin tieto siitä että olen alkanut juoda kahvia. Tilannetta on aidontuntuisesti hämmästelty ja ihmetelty ja päivitelty. Oikeastaan yksi este kahvinjuonnin aloittamiseen olikin yleinen mielipide, kun on niin leimautunut joksikin, kuten teenjuojaksi, oli vaikea murtaa tilannetta, omassa päässä muiden käsitykset tekivät suurimman esteen. Mutta nyt on sekin murrettu, "kaikki" taitavat jo tietää tämän asian. Viimeksi asiaa hämmästellyt henkilö oli Lapuan piispa. Hän ihmetteli ääneen kuinka minä nyt sitten tällä lailla olen tehnyt kun monet muut ovat lopettamassa kahvinjuonnin. Sillä käynnillä otin sitten kumminkin teetä, kun piispatar oli erikseen muistanut että Anna ei juo kahvia..

Ostin kahvinkeittimeks sit heti mokkiksen. Kun on jo näin vanhaks päässy, niin ei viitti huonommalla aloittaa. Toivon etten kovin addiktiksi nyt kuitenkaan tässä asiassa tulisi. Ja teekin on edelleen hyvää sekin.

Uusi blogi

Olen juuri aloittanut uuden blogin. Idea tähän tuli eilen. Saa nähdä jatkuuko tämä pidempää vai ei, mutta alku on tässä.

Blogin tarkoituksena on auttaa minua itseäni käsittelemään itselleni kipeää asiaa: keittiöelämää! Joskus ehkä selvitän pidemmästikin, miksi se on niin vaikeaa. Kirjoittamisen tarkoituksena olisi kuitenkin auttaa minua itseäni pääsemään tässä asiassa eteenpäin. Tai edes jotenkin edes avautua näissä asioissa. Tai kaikessa mikä nyt sitten mitenkään liittyy keittiöön.

Sivupalkin kuvassa on keittiöni. Kerrostaloyksiön keittiö. Elämäni keittiöt ovat aina olleet tätä tasoa, tosin kummempia en kyllä ollenkaan ole osannut kaivatakaan. Jos olisi isompi keittiö tulisi itselle ahdistava olo että siellä varmaan pitäisi tehdäkin jotakin. Toisaalta pieni ja ahdas ei kauheasti inspiroi sekään.

Eilen eräs ystäväni oli täällä kylässä ja tein hälle sitten jauhelihakastikkeen. Olen ollut nyt kolme kuukautta Seinäjoella ja tämä jauhelihakastike oli toinen ruoka, mitä tein koko kolmen kuukauden aikana. Ensimmäinen oli borskeiton tapainen reilu pari viikkoa sitten. Että näin aktiivista on tämä kokkaaminen ollut.

Eilen sitten kun tiskasin astioita, onnistuin jotenkin päästämään vettä hanasta täysillä paistinpannun pinnalle, niin että vettä roiskui kunnolla päälleni ja lattialle. Ystäväni lausui tähän sitten jotakin että "Annan keittiössä tapahtuu" tai jotain sellaista. Siitä lähti tämä blogiajatus.. :)

Joskus aiemmin kun eräälle ihmiselle olin tätä ruuanlaittoahdistusta valitellut, niin hän sitten uhkasi tuoda minulle keittiön seinälle taulun "Annan keittiö on kodin sydän". Jos hän olisi sellaisen tuonut niin siinä vaiheessa se olisi ollut kyllä oikeasti todella kipeä juttu, en olisi huumorilla selvinnyt siitä taulusta. En edes olisi kestänyt ajatusta että nimeni ja sana keittiö on samassa lauseessa. Nyt ehkä huumori voisi hiukan paremmin kestää asian, mutta suosittelen silti ettei kukaan ihan vielä kuitenkaan tällaista mene antamaan.

Katsotaan mitä tämä blogi tuo tullessaan. Tervetuloa Annan keittiöön! Kaikki kommentit otetaan vastaan. :)

Eilisen jauheliha"kastikkeen" ja pastan jämät.